Rapatessa roiskuu ja tekevälle sattuu. Tähän ei kuitenkaan millään voinut varautua, mutta onneksi oli yleisesti tiedossa, että Haltin vaellukselta on suhteellisen helppo evakoitua parhaimpaan sesonkiin, vaikka ollaan kaukana erämaassa. Tämä on retkikertomus vuoden 2021 vaellukselta.
Lähdimme vaellukselle elokuun alussa osittain pilvisessä säässä. Olin junalla mennyt Ouluun, josta hyppäsin vaelluskavereiden autoon, suuntana Kilpisjärvi. Hyppäsin itse auton rattiin ja ratissa vierähti koko matka. Tykkään ajaa (kaiketi sukuvika) ja entisenä lapin likkana suurin piirtein on käsitys, missä kohti isot porotokat tykkää viihtyä.
Saavuimme Kilpisjärvelle ihan hyvissä ajoin ja suuntasimme suoraan polulle. Sää oli melko pilvinen, mutta lämpötila mukavan viileä. Polut olivat suurimmaksi osaksi kuivia, olihan ollut kuiva kesä. Porojen tuoksu oli ensimmäisessä tunturikoivikossa vahva ja näimmekin muutaman. Ensimmäisen isomman ojan kupeessa oli lauma muita retkeilijöitä leiriytyneenä. ”Olivatkohan he menossa vai tulossa?”
Jatkoimme ensimmäiselle tuvalle, eli Saarijärvelle saakka, jonne on joku 8-10 km matkaa. Siellä pidimme ensimmäisen kunnon tauon ja söimme ruokaa. Tuvassa oli porukkaa ja lisää lompsi sisään. Retkeilijöitä siis riittää. Paikalla oli myös eräs herra, joka oli ”asunut” tuvalla jo kuukauden päivät (tämähän ei olisi sallittua), mutta vaihdoimme hänen kanssaan muutaman sanan. Vaihdoin myös kuivat sukat jalkaan, jotta hiestä kosteat sukat voivat kuivahtaa. Näin välttää rakkojen muodostumista pitkillä vaelluksilla.
Jatkoimme matkaa kohti Kuonjarvaaran ylittämistä. Kyseessä on pitkä ja kivinen, mutta melko loiva nousu. Jäljistä päätellen, kevään kynnyksellä polun vieressä kuohuaa vaaran huipulta sulava lumi, joka on muodostanut melkoisen uoman. Mitä korkeammalle kivutaan, sitä upeammilta näyttää Norjan puolella olevat ikilumiset vuorten huiput.
Sen jälkeen alkaa hieman jyrkempi laskeutuminen Kuonjarjoen laaksoon ja ensimmäinen joen ylitys. Joki on tästä kohtaa matala, mutta ylitys kuivin jaloin riippuu vuoden ajasta. Kuiva ja kuuma kesä mahdollisti pärjäämisemme kiveltä kivelle pomppimalla ja pääsemme yli kenkiä kastelematta. Vielä pari kilometriä, niin olemme Kuonarjoen tuvalla. Matkaa ensimmäisenä päivänä kertyi noin 20 km. (joku muu saa laskea tarkemmat kilometrit, minä pyöristän)
Tuvalle päästyämme puramme rinkat, vaihdamme rennommat vaatteet ja syömme kunnon ruoan. Tuvalla on muitakin retkeilijöitä, joiden kanssa ilta menee rattoisasti. Eräs pariskunta oli viipynyt alueella jo kolmisen viikkoa, lyhyitä päiväretkiä tehden. Heillä oli selkeästi rento meiniki. Tutustuimme myös kolmeen, about saman ikäiseen mieheen, joiden kanssa törmäsimme reitillä useaan otteeseen ja joiden kanssa olen ollut tekemisissä vielä retken jälkeenkin. Muun blogitekstin ajan kutsun heitä kolmen koplaksi.
Vinkki kaikille Kuonjarjoella yöpyjille: Puhelimeen saa nettiyhteyden vaihtamalla Norjan verkkoon ja käyttämällä puhelinta joko tuvan yläsängyssä ikkunan lähellä tai ulkohuussissa istuessa.
Aamulla jatkoimme matkaa kohti Meekon laaksoa. Yöllä oli ollut pakkasta ja osa teltassa yöpyjistä hytisi. Laitoin itsekkin villapaidan päälle, kunnes kroppa lämpeni ja tarkeni taivaltaa ilman. Polku kulkee joen rinnalla ja silloin tällöin voit nähdä lohen, taimenen tai harjuksen poikasen hyppäävän. Tällä osuudella tulee pari ojaa ylitettäväksi, muutamat helpot nousut ja laskut on myös tiedossa.
Lopulta saavumme lähemmäs Meekoa, jolloin avautuu huikean vihreä laakso, joka jatkuu silmän kantamattomiin. Polku kulkee upean ja jyrkän Meekovaaran vierestä, joka antaa komean kontrastin muulle maisemalle. Meekon laaksossa on pieni vesiputous, jota on helppo kuvata sillalta. Lisäksi alueelta löytyy hyvin pieni autiotupa, sekä varaustupa. Meeko on kalastajien paratiisi ja huomaamme kymmenkunta kalastajaa eri kohdissa jokea kokeilemassa onneaan.
Pysähdymme autiotuvan reunalle syömään lounasta. Paikka on lämmin ja aurinkoinen, eikä hyttysetkään juuri häiritse (niitä on meekolla muuten tosi paljon). Lounaan loputtua kolmen koplakin saavutti meidät, mutta yhdellä heistä oli alkanut tulemaan jalkakipuja. He päättivät jäädä meekoon. Me jatkoimme matkaa kohti joen ylityspaikkaa muutaman kilometrin päähän. Kyseessä on iso ja vuolas Vuomakasjoki. Vuomakkaan yli kulkisi normaalisti silta, mutta tulva on vienyt sen mukanaan ja uusi on suunnitelmissa parin vuoden päästä.
Meidän onneksemme kuiva kesä on madaltanut joen syvyyttä runsaasti. Joen varteen oli kätevästi merkattu ylityspiste ja kepit paljastivat pomppukivistä koostuvan ylitysreitin. Kiveltä kivelle pomppimalla joki oli mahdollista ylittää kuivin jaloin, mikäli tasapaino riitti. Itselläni oli ketterät polkujuoksukengät hyvällä pidolla, sekä kaksi vaellussauvaa. Osa taas… noh.. ei ollut niin onnekkaita ja tiedossa oli vähintään kenkien kuivaamista.
Matka seuraavalle tuvalle eli Pitsusjärvelle oli melko pitkäveteinen. Pysähdyimme totta kai nauttimaan vesiputouksesta, jonka luona kuvasimme tovin, mutta muuten maisemat olivat melko tasaista ja karua. Nähdessämme ensimmäisen mökin, toivon kipinää syttyi, kunnes tajusimme ettei se ollut autiotupa vaan joku vartijoiden mökki. Siitä eteenpäin törmäsimme toiseen tupaan, joka oli ilmeisesti poromiesten kämppä. Vasta kolmas tupa oli se mikä pitikin. Matkaa Kuonarjoelta Pitsukselle on noin 20 km.
Asetuimme taloksi ja kävimme syömään. Porukkaa lappasi tuvalle pikkuhiljaa ja illankoitteessa pystyi laskemaan ympärillä olevan melkein 40 telttaa. Iso ryhmä partiolaisia. Ruuhkasta huolimatta meno oli rento, eikä isommin ollut meteliä tai ruuhkaa. Paitsi vessassa.
Aamulla matka jatkui kohti Haltin huiputusta. Reitti kulki ensin eräänlaisen ”kosteikon” läpi, jossa oli märkien kenkien ja mutaliun mahdollisuus. Retkikuntamme selvisi kuitenkin kuivin jaloin, vaikkakin äärimmäisen vaivanloisesti. Jatkoimme kohti kivikkoista solaa, jossa oli muutamia pieniä puroja ylitettävänä. Mitä lähemmäs Haltia pääsimme, sitä isommaksi rakkakivikot kasvoivat. Paikoin polku oli niin kivistä, että reitti oli merkattu kiviin vain värimerkein, polku oli isolta kiveltä toiselle hyppimistä. Itse huippu tuli vähän yllättäin. ”Hetkinen, tässäkö se jo oli”. Olin odottanut paljon raskaampaa nousua, mutta Halti itsessään ei ole ympäröivästä maastosta kovin erottuvan korkea. Matka Pitsukselta Haltille oli jatkuvaa loivaa nousua. Huipulla otimme läjäpäin kuvia ja lähdimme paluumatkalle.
Matka huipulta alas oli hyvin pomppuisa. Hypin kiveltä toiselle reippaalla vauhdilla, jopa puolijuoksua. Lähempänä tupaa muistin kosteikon ja sen hankalan ylittämisen kuivin jaloin. Niinpä kannoin noin kilometrin ajan reilun kokoisia astinkiviä, joiden avulla olisi helpompaa ylittää kosteikko kuivin jaloin. Lauma perässä tulevia muita ihmisiä kiittäisi huomaavaisuudesta varmasti.
Tuvalle päästyämme juttelimme muiden retkeilijöiden kanssa, nukuimme päikkärit ja söimme hyvin. Tosin itselleni ei jostain syystä ruoka maistunut, mutta pakotin itseni silti syömään, jotta syömättömyys ei kostautuisi seuraavana päivänä energiapulana. Laitoimme ajoissa nukkumaan, sillä tarkoituksena olisi herätä varhain paluumatkalle.
Nukkumaan mennessä iski kuitenkin järjetön, viiltävä kylkikipu. Oli hankala löytää sopivaa asentoa ja pyörin makuupussissani taukoamatta. Kävin välillä haukkaamassa raitista ilmaa, sillä oli niin haasteellista hengittää tasaisesti. Asiaa ei helpottanut se, että tuvassa oli monta muutakin nukkujaa, joita ei halunnut valvottaa koko yötä. Pyörrytti ja oksetutti. Otin tuvasta löytyneen pesuvadin patjan viereen ja yritin kärsiä.
Seitsemän aikaan aamulla kello soi ja sitten en enää kestänyt. Sanoin vaelluskaverille, että nyt on jokin pahasti vialla. Siltä seisomalta jouduinkin jo juoksemaan pihalle oksentamaan. Ihmiset heräilivät aamupalalle yksi toisensa jälkeen ja moni telttailijakin tuli syömään tuvan puolelle. Sattumoisin eräs nainen oli ammatiltaan kätilö, joka osasi esittää kysymyksiä ja paikantaa kipua. Hän epäili munuais- tai virtsakiviä. Täältä ei siis käveltäisi enää itse pois.
Sen jälkeen otimme kartan esiin ja aloimme katsomaan maastosta mahdollisia paikkoja saada kenttää puhelimeen. Vaelluskaveri laittoi kengät jalkaan ja lähti taivaltamaan parin kilometrin päähän lähimmän vaaran päälle. Sieltä hän soitti hätäkeskukseen, joka lähetti ensihoitajat vesitasolla Pitsusjärvelle.
Ensihoitajat tekivät perustutkimukset, mutta eivät saaneet arvoihin mitään hälyyttävää esille. Aamuoksentaminen sai aikaan epäilykset raskaudesta. Koska mitään hälyyttävää ei kylkikipua enempää ole, oli heidän ensimmäinen ajatus passiittaa minut takaisin polulle. Pidin pintani ja sanoin, että minä en täältä kävellen lähde, jotain on vialla.
Sain pienen tinkaamisen jälkeen lentokyydin takaisin Kilpisjärvelle. Siellä minua oli vastassa ambulanssi. Ambulanssin hoitajat tekivät samat rutiinitutkimukset autossa. Lopputulema oli se, ettei minua mikään vaivaa ja pääsisinkö Kilpisjärvellä johonkin yöksi odottamaan vaelluskavereideni paluuta. Löin taas nyrkin pöytään ja vaadin päästä hoitoon, sillä nyt on oikeasti joku vialla. Pienen väännön jälkeen ambulanssi suostui ajamaan minut puoliväliin Muoniota ja vastassa oli potilastaksi, joka ajoi minut Muonion terveyskeskuksen päivystykseen. Matkaa kylien välillä on noin 200 km ja kyyti oli pomppuista. Kärsin kovista kivuista, pahoinvoinnista ja meinasin pyörtyä. Juuri ennen Muoniota oksensin pussiin (ja vähän ambulanssista saamalleni peitolle…).
Muoniossa pääsin päivystävälle lääkärille, joka teki taas rutiinitestit. Ei mitään hälyttävää. Taas annettiin vaihtoehdoksi raskautta ja jouduin tekemään raskaustestin. Negatiivinen. Minähän sanoin.. Lääkäri kysyi, pääsisinkö Muonioon jonnekkin yöpymään siksi aikaa, kun vaelluskaverini pääsevät polulta. Löin jälleen kerran nyrkkiä pöytään, että en ole menossa mihinkään ja jotain on vialla. Jälleen kerran, pienen väännön jälkeen, sain osastolta petipaikan. Sain myös kipulääkettä, jotka auttoivat nukkumaan. Oksentelin edelleen eikä ruoka maistunut.
Aamulla lääkäri tuli paikalle ultralaitteen kanssa. Herra oli jotenkin hyvin epämiellyttävä ja tuntui, kun hänellä olisi parempaakin tekemistä kuin olla minua hoitamassa. Sen lisäksi hän räjäytti ultralaitegeelin ympäri minun vatsaa ja aikaa meni sen puhdistamiseen. Ultraamisen hän aloitti väärästä kyljestä, sen jälkeen hän vietti pitkän aikaa kohdun alueella (etsien ilmeisesti sitä raskautta..) ja nopeasti hutaisi ohi kipeän kyljen. Sen jälkeen hän totesi, ettei löydä mitään ja minun pitäisi lähteä. Jälleen kerran löin nyrkkiä pöytään. Vaadin parempia tutkimuksia, että en ole terve ja jotain on kropassa pahasti pielessä. Kun en suostunut lähtemään, lääkäri viimein tilasi ambulanssin, joka kuljetti minut Rovaniemen keskussairaalaan.
Rovaniemellä osaston sijaan jouduin normaaliin päivystykseen. Jouduin taas samoihin rutiinitesteihin, jotka eivät edelleenkään antaneet hälyttäviä tuloksia. Epäiltiin jälleen raskautta ja jouduin uudestaan raskaustestiin, koska Muonion tk:ssa eivät olleet kirjanneet testin tuloksia järjestelmään. Negatiivinenhan se oli. Tämän jälkeen jouduin sukupuolitautitesteihin… Negatiivisia nekin… Rovaniemellä meinasivat passittaa minut kotimatkalle, mutta nyt jo erittäin suivaantuneena totesin, etten ole lähdössä edelleenkään mihinkään, ennen kuin kivun syy on kohdennettu.
Sain viimein lähetteen CT-kuviin, jotka vahvistivat jo erämaassa tavatun kätilön epäilyt: munuais- ja virtsakiviä. Seuraavaksi oltiinkin jo täyttämässä hoitajan kanssa leikkauksen ennakkotietolomaketta ja leikkauspöydälle päästiin parin tunnin sisällä. Heräämössä sain kuulla, ettei kiviä oltu rikottu, mutta sisälleni on asetettu jokin putki, joka mahdollistaa nesteen kuljemisen kivien ohi. Mikäli kivet eivät tule itsestään ulos, odottaa minua vielä uusi leikkaus.
Pääsin osastolle lepäämään ja ruokakin alkoi viimein maittaa. Kivut myöskin loppuivat, mutta vasta tässä kohtaa alkoi tulemaan hieman kuumetta ja tulehdusarvot nousivat. Olin vuorokauden ajan osastolla, kunnes Rovaniemeltä totesivat heillä olevat osastot niin täynnä, että he passittavat minut paaritaksilla Tampereelle Tayssiin loppuajaksi. Alkoi 700 km automatka paareissa maaten, kanyylit kädessä ja sairaalan vaatteissa.
Matkan aikana viestittelin vaelluskavereille, jotka olivat kans tienpäällä kohti Tamperetta. Osa kamoistani on edelleen autossa. Kärsämäen kohdalla kaverini saivat meidät kiinni, jolloin pysähdyimme huoltoasemalle tauolle ja juttelimme niitä näitä. Oli hieman kuumottavaa mennä sairaalavaatteissa ja letkut kiinnitettynä huoltoaseman vessaan kaikkien katsoessa. Kokemus sekin…
Tayssissa olimme vasta myöhään yöllä. Jouduin jälleen kerran kulkemaan tavallisen päivystyksen kautta. Tampereella oli käynnissä Saari Helvetti -viikonloppufestarit ja meno päivystyksessä oli sen mukainen. Kännisiä, huutavia potilaita täynnä. Usean tunnin vietettyäni pääsin viimein osastolle nukkumaan.
Sairaalassa viivyin vielä pari päivää, eivätkä kivet tullut itsekseen ulos. Uuteen leikkaukseen pääsin parin kuukauden kuluttua, jolloin ne hajoitettiin kokonaan.
Että sellainen vaellusreissu…
